torstai 31. maaliskuuta 2016

Long time no see

Huhhuh, viimeisimmän päivityksen olen tehnyt viimeksi heinäkuussa, siitähän on melkein vuosi aikaa!

Olen kyllä ollut viimeiset puoli vuotta aivan tajuttoman kiireinen. Olen suorittanut kahdet opinnot, hoitanut lasta kotona ja suunnitellut yritystoimintaani. Olen palannut silleen vähän työelämään takaisin kaikkien näiden kotona vietettyjen kolmen vuoden jälkeen. Olen siis käynnistämässä omaa yritystä ja työkuviot ovat vielä hieman sekavat. Mutta mukamas ainakin teen jonkinlaisia töitä. Rakas lapsilapsukaiseni aloittaa päivähoidossa vasta syksyllä, joten vielä saan hänen kanssaan viettää aikaa kotona töiden ohella.

Ja ei, en ole laihtunut. Täytyy rehellisesti sanoa, että yritys on ollut hyvä, mutta toteutus suorastaan ala-arvoinen. ARGH!

Minulla on ollut todella huono omatunto siitä, etten ole kirjoittanut blogiin mitään kuukausiin. Suoraan sanottuna minulla on ollut ikävä tänne, mutta jotenkin kynnys kirjoittaa blogiin kasvoi ja kasvoi mitä enemmän aikaa kului. Sitten alkoi hävettämään se, etten ole kirjoittanut. Ja sitten en kirjoittanut, koska hävetti. Ja nyt olen tässä vikisemässä sitä, etten ole kirjoittanut ja päläpälä :D

MUTTA!

Arvatkaapas mitä. Perustin uuden blogin häpeissäni, mutta aika hiljaista on sielläkin ollut. Sillä yksi asia puuttuu. Nimittäin TE! En ole tuntenut oloani ollenkaan kotoisaksi kirjoittaessani uuteen blogiini, sillä ettehän te lukijat tiedä siitä mitään. (Pakko myöntää, että tätä kirjoittaessani aloin pohtimaan, että jatkaisin täällä bloggerissa bloggaamista, sillä täällä minulle tuli jokseenkin kotoisa fiilis, mutta olen niin monta kirosanaa päästänyt ja hiusta repinyt päästäni taistellessani Wordpressin kanssa, etten enää voi luopua siitä).

Toivotankin teidät enemmän kuin tervetulleeksi lukemaan uutta blogiani!

Osoite on siis http://www.fithing.fi/

Toivottavasti tapaamme uuden blogini puolella!

perjantai 24. heinäkuuta 2015

100 päivää ilman sokeria

Viime aikoina sokeri on taas saanut vallan minusta, kokoajan tekisi mieli jotain makeaa. Iltaisin oikein alkaa ärsyttämään, jos ei ole mitään makeaa naposteltavaa käden ulottuvilla. Tunnen jälleen itseni koukuttuneeksi sokeriin, eli on aika tehdä taas asialle jotain. Ei sokeria, ollenkaan.
Koska kaikenlainen laskeminen ja kirjan pitäminen on kivaa, niin siksi päätin haastaa itse itseni itse keksimääni haasteeseen nimeltään 100 päivää ilman sokeria.

Säännöt ovat (luonnollisesti) itse keksimäni ja näin ollen hyvin yksinkertaiset.

* Ei sokeria

* Makeutusaineita oman harkinnan mukaan (mielummin ei)

* Haaste alkaa 27.7 ja päättyy 4.11

Vaikka marraskuu tuntuu olevan kaukana tulevaisuudessa, niin ei tuo ajanjakso ole "kuin" rapiat kolme kuukautta. Olen toiveikas haasteeni suhteen, toivon todella, että tuossa ajassa sokerinhimo talttuisi kokonaan.

Huhhuh, kaikkea sitä tulee itselleen luvattua...

Alkaako joku muukin tähän? Anyone?

 







maanantai 20. heinäkuuta 2015

Maanantai - Miksi se on viikon paras päivä?






Viikonloppu on ohi ja kuten joka viikko, maanantai koitti jälleen. Olenko ainoa ihminen maapallolla, jonka mielestä maanantai on ihan huippu päivä? Silloin kaikki alkaa alusta, joten toivotankin lukijoilleni oikein ihanaa alkavaa viikkoa!


perjantai 17. heinäkuuta 2015

Älä ruoki häpeää

Palatakseni vakavien aiheiden pariin, haluan omistaa kokonaan oman postauksen häpeälle, jota osa ylipainoisista (ja myös normaalipainoisista) kokee oman vartalonsa suhteen.

Häpeän tunne on ihan normaali tunnetila. Sen saa aikaan tunne epäonnistumisesta, riittämättömyydestä ja nöyryytyksestä. Häpeän tunteeseen liittyy oleellisesti kohdeyleisö, joko todellinen tai kuviteltu.

Se, miksi minä kirjoitan lihavuuden aiheuttamasta häpeästä, on yksinkertaisesti se, etten tiedä mitään siitä, millaista olisi hävetä esimerkiksi vastakohtaisesti laihuutta. Joten suutari pysyköön lestissään, se että kirjoitan lihavuuden aiheuttamasta häpeästä ei tarkoita sitä, ettenkö ymmärtäisi muidenkin ulkoisten seikkojen aiheuttavan kantajilleen häpeää.

Häpeän tunteen jokainen varmasti tunnistaa. Se on pelkoa "kasvojen menetyksestä" ja pelkoa nöyryytyksestä. Voimakkaat häpeän tunteet voivat olla lamaannuttavia, jonka itsestäni ainakin tunnistan. Välttelen mahdollisimman paljon tilanteita, jotka aiheuttavat minulle häpeää.
Tunnen suurta häpeää käydessäni kaupassa ja varsinkin silloin, jos ostoksista ei löydy jotain tuoretta, hedelmiä tai vihanneksia, mieluiten molempia ja valtaosan ostoksista on koostuttava niistä. Koen näin lihavana, että ostokseni ovat suurennuslasin alla, enkä taida sen suhteen olla väärässä, niin kovin hyvin tuntuvat ihmiset tietävän, mitä muut (etenkin lihavat) kaupasta ostavat.

En kehtaa käydä missään pikaruokapaikassa. Ei sillä, että sellaisissa pitäisi käydä, mutta ajatus kävellä sisään pikaruokalaan saa minut itkun partaalle. En yksinkertaisesti pysty tekemään sitä, mikä tuntuu ajoittain itsestäni naurettavalta, olenhan lähempänä kolmea- kuin kahtakymmentä.

En ole viimeiseen kolmeen vuoteen käynyt ulkona syömässä, elokuvissa, tai missään muussa sellaisessa paikassa missä joutuisi olemaan paikoillaan pitkiä aikoja. Välttelen myös parhaani mukaan julkisilla kulkemista. Jos olen ihmisten ilmoilla, haluan pysyä liikkeessä kokoajan, jolloin koen tulevani "vähemmän" nähdyksi ja pääsen pakoon ihmisten katseilta, en ikään kuin jää näytille. Ulkona syöminen on muutenkin epämiellyttävä ajatus, joutuisin muiden ihmisten nähden toteuttamaan sitä mikä on silminnähden minulle ongelma.

Vaatteiden ostaminen se vasta kamalaa onkin. Ensin joudut tunnustamaan lihavuutesi suunnistamalla "isojen tyttöjen osastolle", joka on aina nimetty jollain ällöttävällä "Great girls" tai "Generous" termillä. Se isojen tyttöjen osasto on se kaupan perällä oleva osasto, joka on aina tyhjä. Paitsi sitten kun itse lattiaa tuijottaen pyörin hätäisesti osaston ympäri kuvitellen kaikkien tuijottavan minua.
Ja voi sitä häpeän määrää, minkä koen jos päätänkin ostaa jonkin vaatteen. Inhoan sitä hetkeä, kun myyjä suoristaa ostamani housut käsillään viikatakseen ne kassiin.(Kyllä minä tiedän, että se on tehtävä, eihän niitä vaatteita voi vain rutata asiakkaan ostoskassiin ja toivottaa hyvää päivänjatkoa :D) Se hetki on joka kerta itselleni järkyttävä siksi, koska a) myyjä näkee kuinka hemmetin isot housuni ovat (myyjää tuskin kiinnostaa) b) muut jonossa olevat asiakkaat näkevät kuinka isot housuni ovat (heitäkään tuskin kiinnostaa) ja c) näen itse, kuinka isot housuni ovat.

Salilla, uimahallissa tai missään muussa liikuntapaikassa käyminen aiheuttaa jo ajatuksena voimakasta häpeää. Lihavat saavat aina tuijotusta osakseen niin hyvässä kuin pahassa.

Käytän ainoastaan pitkähihaisia paitoja ja housuissa on oltava pitkät lahkeet. Aina. Sillä en halua läskieni näkyvän. Ihan kuin niitä ei muka vaatteiden alta näkisi.

En häpeä sitä, että pidän laihdutusblogia, mutta en ole vielä tarpeeksi rohkea julkaistaakseni omaa kuvaani, sillä sittenhän olisin tunnistettavissa laihduttajaksi.

Häpeä on voimakkaasti osana jokapäiväistä elämääni, onneksi vain harvat tilanteet aiheuttavat niin voimakasta häpeää, että se estäisi minua toimimasta. Häpeäntunteiden kanssa on opittava elämään. Ensin ne on itsestään tunnistettava ja sen jälkeen niitä on käytävä läpi. Itse harrastan kohtuullisen paljon itseni analysointia ja pohdin paljon omia tunteitani. Sillä tavoin koen pitäväni omassa nupissani olevat palikat edes suht koht kohdillaan, sillä ei liene yllätys, että esimerkiksi juurikin voimakkaat häpeäntunteet altistavat esimerkiksi paniikkikohtauksille. Häpeä voi aiheuttaa myös masennusta, sosiaalista eristäytymistä, vihaa itseä ja muita kohtaan, sekä jopa narsistisia piirteitä.

Jos etenkin fitnessihmiset kokevat, että heidän tapaansa elää arvostellaan kovasanaisesti erityisesti lihavien osalta, niin kyseessä todennäköisesti (oman arvioni) mukaan on se, että taas jälleen kerran on syntynyt uusi "coolien" tyyppien jengi, jotka eivät ota lihavia mukaan leikkeihinsä. Siksi nämä viimeaikaiset fitnessihmisten kirjoittamat blogikirjoitukset lihavuudesta ovat piikki lihassani. Pidin näitä ihmisiä (enkä varmasti ole ainoa) jonkinlaisina esikuvinani ja suunnannäyttäjinä, mutta nyt he käänsivätkin totaalisesti selkänsä lihaville kirjoittamalla kliseisiä, kapeakatseisia ja paikoin julmia kirjoituksia lihavuudesta. Nämä kirjoitukset olivat juurikin oivia kasvattamaan kuilua lihavien ja fitnessihmisten välillä nimenomaan häpeän vuoksi. Itse ainakin tunsin suurta häpeää lihavuudestani lukiessani blogitekstejä, tämä tuskin oli kirjoitusten tarkoitus.

Häpeän tunteet tulevat ihmisestä itsestään, mutta ne saavat alkunsa vastavuoroisuuden puutteesta ja torjutuksi tulemisesta. Jokaisen ihmisen tulisi tiedostaa häpeä, niin oma kuin muidenkin. Joillekkin jatkuvassa häpeässä eläminen on niin arkipäiväistä, ettei sitä välttämättä enää itse edes huomaa, ellei pysähdy aloilleen kuuntelemaan.

Hyväksytäänhän ympärillä olevat ihmiset sellaisena kuin he ovat, painoindeksiin ja eväsrasian sisältöön katsomatta?























torstai 16. heinäkuuta 2015

Pari valittua sanaa lihavuudesta

Blogimaailmassa on viimeaikoina kohistu lihavuudesta. On ihmetelty lisääntynyttä lihavuutta, miksei läskiä saa sanoa läskiksi, miksei joku kehtaa käydä kuntosalilla, miksi läskit ostavat läskiruokaa, miksei läskit välitä terveydestään, miksi naiset antavat itsensä paisua kuin pullataikina parisuhteessa jnejne.

Koska aihealue on lihavuus, niin onhan minun pakko tarttua syöttiin ja kirjoittaa oma näkemykseni aiheeseen.

Eräässä blogissa ihmeteltiin sitä, että parisuhteessa NAINEN päästää itsensä lihomaan, lakkaa pesemästä tukkaansa ja alkaa muutenkin ällöttäväksi. Miesten mahdollinen lihominen kuitataan sanomalla, että näin ei juurikaan käy ja leikitellään mielikuvalla lihovasta miehestä ja olisiko se naisesta kivaa vai ei.
Kun silmäni olivat lakanneet vuotamasta verta, yritin jäsennellä ajatuksiani, mutta kaikki mitä päässäni liikkui oli "MITÄ VITTUA?!". Ajatus siitä, että parisuhteeni rakentuisi sen varaan, miltä satumme missäkin elämän vaiheessa näyttämään, on jokseenkin kuvottava. En voisi kuvitellakkaan, että mieheni ikinä tulisi sanomaan kokevansa tulleensa huijatuksi, sillä olen päästänyt itseni lihomaan. Tai, että minä sanoisin miehelleni tuolla tavalla, saatika koskaan tulisi mieleeni ajatella tuolla tavalla.
Parisuhteessa koetaan niin paljon yhdessä, asutaan saman katon alla, saadaan lapsia, haudataan läheisiä, maksetaan asuntolainaa, sairastetaan omia tai läheisten vakavia sairauksia. Mennään naimisiin, eletään köyhyydessä, vauraudessa, harrastetaan ja lähetetään yhteiset joulukortit. Itselleni kumppanini on kliseisesti sielunkumppanini, se ihminen, jonka kanssa haluan jakaa tämän elämän. Olisi suorastaan murskaavaa, jos sen jälkeen, kun kumppanini on nähnyt minut vatsa nurinpäin käännettynä sektiopöydällä, sanoisi minulle, että kun sulle on noita kiloja kertynyt.

Saatika se ajatus, että olisi jotenkin naisen velvollisuus näyttää hyvältä. Mielestäni kenenkään ei tarvitse näyttää erityisen hyvältä vain miellyttääkseen jotain toista. Jokainen näyttäköön juuri sellaiselta kuin milloinkin haluaa ja kykenee, etenkään kumppanin ei sitä pitäisi kritisoida.

(psst...tervetuloa vuoteen 2015, me naiset olemme nykyään muutakin kuin nyrkin ja hellan välissä viihtyviä pokaaleja, joille Jumala on antanut ainoastaan yhden tehtävän, miehen tarpeiden tyydyttämisen). Tokikin jos näin haluaa ajatella, tässä linkissä muutama hyvä niksi miehen tyytyväisenä pitämiseen.

Sitten päästään toiseen vereni seisauttavaan ajatukseen. Miksei lihavaa saa sanoa lihavaksi, kun kerran laihaakin saa sanoa laihaksi. Ööh...no miksei tummaihoista saa sanoa neekeriksi? Jos nyt ei vieläkään auennut niin minä ihan vähän autan. Lihava, läski ja muut nimitykset sisältävät paljon informaatiota. Ne välittävät ennakkokäsityksen ihmisestä: laiska, tyhmä ja saamaton. Sohvalla löhöävä, huonon itsekurin omaava herkkuperse, joka ei välitä terveydestään, eikä ymmärrä ravitsemuksesta tuon taivaallista.
Lihavat kohtaavat ennakkoluuloja, tuijottelua ja jopa halveksivaa huutelua. Olin tässä muutama viikko sitten koirani kanssa iltalenkillä (eihän se ole mahdollista, läski ja lenkkeily ei sovi samaan lauseeseen) ja kuljin erään skeittipaikan ohi. Kuulin "moi läski!" ensimmäisen kerran. En ollut varma kuulinko oikein, enkä tiennyt kuka, missä ja kenelle oikein huuteli, joten en reagoinut. Kuulin saman läskittelyn toisen kerran. Tässä vaiheessa katselin jo ympärilleni, että näkyykö muita läskejä. Ei näkynyt. Kolmannella huutelulla jo paikansin huutelun tulevan skeittirampin päältä kahden lapsen suusta. Mietin hetken menenkö sanomaan lapsille asiasta vai annanko olla, mutta kun neljännen kerran läskittely raikui, en vain voinut antaa asian olla. Menin lasten luokse juttelemaan. Tai siis oma monologinihan se oli. Puhuin hermostumatta, mutta kuitenkin vakavasti lapsille siitä, kuinka toisia ihmisiä tulisi arvostaa sen sijaan, että sorrutaan parjaamaan. Toivon kovasti, että lapset oppivat jotain pitkästä puheestani, mutta en nyt liikoja toivo, olivathan he vasta lapsia.
Mutta, että aikuisten mielestä on oikeesti ihan okei, että läskiä saa sanoa läskiksi? Tätähän perustellaan sillä, että laihaa saa sanoa laihaksi. Palataanpa takaisin siihen neekeri vertaukseen. Miksei tummaihoista saa sanoa neekeriksi, kerran valkoista saa sanoa valkoiseksi? Ei sillä, että olisi okei nimitellä ketään miksikään, mutta laihuus edustaa valtaväestöä ja kauneusihannetta, eikä laihoja syrjitä esimerkiksi työelämässä, mikä taas on todellisuutta lihaville ihmisille.

Lihavat joutuvat kohtaamaan hyvin paljon kritiikkiä omasta painostaan, mene lihavana käymään lääkärissä silmätulehduksen vuoksi, saat neuvon laihduttaa. Mene lihavana kauppaan, niin joku kurkkii ostoskärryysi kuinka monta einestä kärryistä löytyy. Lihavien kyky kasvattaa lapsensa kyseenalaistetaan sillä verukkeella, että lihavat (poikkeuksetta tietenkin) syöttävät huonoa ravintoa (lihavat syövät ainoastaan suklaata, sipsejä ja eineksiä). Kun lihava lähtee salille, osa huvittuneena katsoo läskin räpiköintiä ja osa haluaa taputtaa olkapäälle uroteon vuoksi (ja kukaanhan ei tuijota, eipä niin).

Mutta sehän on yleisesti okei olla lihava sairauden tai lääkityksen vuoksi. Tämä ryhmä muistetaan aina erotella muista lihavista, eiväthän he voi tilalleen mitään. No mites ne muut lihavat? Taas päästään siihen, että ympäristölle ei ole okei, että olet lihava. En yhtään ihmettele, että lihavat sortuvat mitä kamalampiin dieetteihin, joilla paino laskee huimia määriä hetkessä. Kuka ei haluaisi mahdollisimman pian pois halveksittujen ryhmästä, siitä ryhmästä joka kohtaa ennakkoluuloja mitä ihmeellisimmissä asioissa. Kun olin hankkimassa koiraa, törmäsin internetissä keskusteluun, jossa joku kirjoitti, ettei myisi koiraa lihavalle ihmiselle, sillä koira tuskin saisi tarpeeksi liikuntaa. Niinpä niin, päästään taas takaisin siihen, että kaikki lihavat ovat liikkumattomia.

Lihavuuteen tarjotaan lääkkeeksi "syö vähemmän kuin kulutat" laastareita erilaisissa muodoissa unohtamalla sen, että taas länsimäisesti laastaroidaan itse ongelma piiloon. Olet sairas, ota lääke niin  oireet pysyvät kurissa. Kun puhutaan vaikeasti lihavista, niistä lihavista jotka itse kokevat lihavuutensa ongelmaksi, syy on aivan jossain muualla kuin ruokalautasella. Sellainen ihminen, joka on laihduttanut kymmeniäkin kertoja kyllä tietää kuinka syödä ja liikkua laihtuakseen. Syyt löytyvät paljon syvemmältä, syöminen voi lohduttaa, se voi olla tekemisen puutetta, se voi olla yksinäisyyden hoitamista, se voi olla arjen pakopaikka, se voi olla riippuvaista tai vaikka stressin hoitoa.

Tässä kovien arvojen ilmapiirissä en yhtään ihmettele, että lihavuus lisääntyy, sillä ympäristöpaineet lihavilla alkavat olemaan kohtuuttomat. Kuten nykyään tiedetään, lapsia ja eläimiä ei kouluteta kepillä vaan porkkanalla, miksi lihaville ympäristö antaa kokoajan itseoikeutetusti henkistä keppiä? Olisiko arvostelijoiden aika ottaa pää pois sieltä perseestä ja joskus kysyä siltä lihavalta millaista hänen elämänsä on?

Ja loppuun pieni kevennys:


tiistai 14. heinäkuuta 2015

Back to square one

 Tunnetusti kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, joten päätin kuvin kertoa, kuinka laihdutusprojekti on viime kuukausina edennyt.

Kaikki oli hyvin, kunnes...







No, jos vähän vain...






Siitähän se sitten lähti....






Samalla voi lohdutella itseään...





Kunnes...






Tänä aamuna...






Teitä on ollut ikävä ♥




 




lauantai 25. huhtikuuta 2015

Facebook

Psst... Blogilista lakkaa olemasta 1.6, jolloin sitä kautta ei voi enää seurata blogiani.

Ei hätää! Askartelin blogille Facebook sivut, joka helpottaa seuraamista. Klikkaa tykkää nappia ja pysyt Laihdun365 blogin aallonharjalla!